Nuha ja elämä, ohimeneviä vaiheita

Jos ei tämä vauva-aika taas muuta olisikaan opettanut (vaikka luultavasti ehkä on?), niin ainakin sen, että lasten kanssa kaikki on aina "vaihe". Juuri kun ehtii miettiä, että meillä on vauvankin kanssa nukuttu suht hyvin ja yösyömisten välitkin oli jo mukavasti pidentyneet ihan itsestään, huomaat herääväsi ties monettako yötä ties monettako kertaa laittamaan tuttia suuhun ja hyssyttämään.

Viime yö oli homman huippu, kun pieni oli nuhassa ja nukkuminen siksi vaikeaa. Nukkumaan mentyäni heräsin ensimmäisen tunnin aikana viisi kertaa, 10-15 minuutin välein. Sen verran on päässyt kertymään univelkaa, että melkein joka välissä olin kuitenkin ehtinyt nukahtaa uudestaan. Neljään asti hoipperoin oman ja vauvan sängyn väliä ja nukuin pisimmillään ehkä reilun puoli tuntia putkeen, sitten kokeilin ottaa pienen viereen nukkumaan, mutta kun siitä tuli vain enemmän huutoa enkä halunnut herättää miestä ja isompaa lasta, lähdimme vauvan kanssa pariksi tunniksi nojatuoliin nukkumaan. Siinä sain itsekin nukuttua yön ensimmäisen ja viimeisen täyden tunnin pätkän.

Aamulla kuudelta ilmoitin miehelle, että nut on sun huki, pakko saada pari tuntia unta, että selviän päivästä. Kolme tuntia aamu-unta auttoi jo paljon ja päivä on mennyt ihmeen hyvin, vaikka toissayön lievempi versio samasta asiasta aiheutti eiliseksi ihan kamalan uuvutuksen. Nuhan takia olin kuitenkin osannut varautua tähän viimeisimpään yöhön oikealla asenteella, mikä auttaa paljon. Kun varautuu valvomaan, turhautuminen ei tule niin äkkiä.

Mutta ei se kuulkaa mitään, kaikki on vaihetta - tämäkin. Nuhat on sentään lyhyitä vaiheita, jotkut muuta päänvaivan aiheuttajat vähän pidempiä, mutta jonain päivänä kaikki on toisin, edessä ihan toisenlaiset murheet ja ilot. Se on se haikeus ja hienous näiden pienten kanssa: sekä hyvä että hankala on niin ohimenevää.

Sitä paitsi vanhemman lapsen kasvatuksessa olen tänään tuntenut olevani ainakin yhdessä asiassa noin kymmenen vuotta tavoitteitani edellä, kun hän tänään ihan oma-aloitteisesti imuroi omat sotkunsa keittiöstä. Ei huonosti kaksivuotiaalta, varsinkin kun ensin oli tosi reippaasti ollut purkamassa halkokuormaa liiteriin. Menihän siitä ajasta osa kottikärryissä loikoillessakin, mutta tyttö teki kyllä hommiakin ihan alusta kärryn loppusiivouksiin asti.

Mutta ehkä tämäkin on vaihe - ehkä silloin kymmenen vuoden päästä en saa sitä teiniä enää millään imuroimaan - niinkö se menee?

Reipas halkotalkoolainen. Ollaanko tässäkin ohimenevien vaiheiden äärellä? Jos näin, niin niistä - kuten monesta muustakin - lienee syytä nauttia erityisellä huolella.

Lapsen mieli saa sanat

Neiti 2 vee 8 kk on mahtavassa iässä. Jokaisessa ikäkaudessa ja kehityksen vaiheessa on omat mahtavuutensa ja rasittavuutensa, mutta juuri nyt neidin "ison lapsen" kielellinen kehitys on kohdannut "pienen lapsen" vilpittömän ihmettelevän ajatusmaailman niin. Aikuinen voi vain nöyränä myöntää, ettei itse tosiaankaan enää kykene moiseen ajatusten ilotulitukseen, ei katsomaan maailmaa noin estottomasti.

Useimmat jutut ovat ihan pieniä, ei mitään mullistavaa, mutta juuri sen verran tavanomaisuuden pintaa naarmuttavia, että pinnan alta paljastuu uusia tapoja ajatella tavallisia asioita. Esimerkiksi pari päivää sitten uimahallissa tyttö harjasi tukkaansa ja ilmoitti isälleen, että pitää harjata tukkapeikko pois. Tietysti. Jos kerran hammasharjalla hätyytetään hammaspeikkoa, tukkaharjalla hätyytetään luonnollisestikin tukkapeikkoa. Ja minä olen kaikki nämä vuodet ihmetellyt, miksi mulla on tukka aina niin huonosti. Penteleen peikot!

Ja kun tänään jouduin kertomaan neidille, ettei hän vielä ihan osaa suristaa ärrää - mikä tuli hänelle täytenä yllätyksenä - hän mietti hiukan harmistuneen näköisenä ehkä sekunnin tai kaksi, ja ilmoitti sitten ilme kirkastuneena, että hänpä osaa jo tuplaveen. Kun kysyin miten se menee, hän lausahti: "Tupl-tupl-tupl-tupl ja (piirtäen samalla ilmaan kaksoisveen) alas, ylös, alas, ylös". Ilmeisen tyytyväisenä näihin taitoihinsa hän ei surrut keskeneräistä ärrää enempää. Mutta kun kissa tuli illalla viereemme sohvan käsinojalle hurista kehräämään, neiti tuijotti sitä hetken ja kysyi: "Miksi kissa osaa jo ärrän?"

Näitä riittää, ja kaikenlaista höpötystä noin ylipäätään. Ja pienempi neiti, 8 kk, on myös ottanut heinäkuun lopun jälkeen sellaisen kasvupyrähdyksen, ettei enää tunnu juurikaan vauvalta. Pieni istuu, ryömii, nousee seisomaan, menee parin rapun portaita ylös ja alas (useimmiten kopsahduksitta, muttei ihan aina), yrittää kiivetä ja kävellä ja ärsyyntyy kun ei osaa, tekee aika ajoin pissit ja kakat pottaan, osaa itse etsiä näköpiiristä kadonneet ihmiset, seuraa sosiaalista toimintaa hyvinkin aktiivisesti ja seurustelee esim. isosiskon kanssakin välillä pitkät pätkät ihan kahdestaan. Ja on se kyllä kasvanut ihan silkkaa pituuttakin, yli 23 cm syntymän jälkeen, joten vaikea sitä on enää minään sylinyyttinä nähdä. Näin elämässä mahtava ja riipaiseva tulevat yhdeksi.

Yksikkö II:n ensimmäinen puolivuotisraportti

Perheyhtiömme uusin yksikkö aloitti toimintansa vuoden 2013 joulukuussa, joten on korkea aika tarkastella, kuinka ensimmäinen puolivuotiskausi on sujunut. 

Käyttöönotto. Yksikön toiminta päästiin aloittamaan noin viikko tavoiteaikataulusta myöhässä. Käyttöönottoprosessi alkoi yöllä kosteissa merkeissä, mutta vaikutti etenevän tasaisen rauhallisesti. Ensimmäisten tuntien jälkeen tapahtumat alkoivat kuitenkin yhtäkkiä edetä niin nopeasti, että sairaalaan siirtymisessä tuli melkoinen kiire - tulenpalava tai tulenpolttava sellainen! Laitokselle kirjauduttiin klo 8.20 ja yksikön käynnistymisajaksi merkittiin 8.27. Prosessi oli nopeudestaan huolimatta – tai siis juuri sen takia – sietämättömän tuskallinen, sillä aikataulusyistä tapahtumat etenivät ns. luomuna. Käynnistyksen päävastuuhenkilö yritti vääntelehtimisen ja huutamisen lomassa irtisanoutua tehtävästä, mutta eroa ei voitu myöntää. Kakkos-vastuuhenkilö osallistui kivun jakamiseen uhraamalla hartiansa purtavaksi automatkan aikana.

Aloituskokoonpano ja perustoiminnot. Yksikön käynnistäminen oli tiukka puristus, mutta lopputulos oli onnistunut, koska yksikkö vastasi kaikin puolin odotuksia ja kokonsa puolesta jopa ylitti ne. Yksikön vakiovarustetaso oli kattava, mukaan lukien mm. visuaalisten ja auditiivisten signaalien vastaanottimet, prosessorin, polttoainepumpun ja neljä pääuloketta pienempine sivu-ulokkeineen. Aluksi ydintoiminnot koostuvat polttoaineen vastaanotosta ja prosessoinnista sekä lämmön ja läheisyyden säätelystä.

Toimintavarmuus. Yksikön vianilmaisujärjestelmä on toimiva, mutta koska yksikkö on toiminut suurimman osan ajasta moitteettomasti, on järjestelmä aktivoitunut varsin harvoin. Mikäli näin kuitenkin käy, yksiköllä on varsin napakat ja selkeät signaalit, joiden avulla vika on helppo paikantaa. Yksikköä onkin osoittautunut helppokäyttöiseksi, joskin myös henkilökunnan koulutustaso on parantunut yksikkö I:stä saatujen kokemusten myötä.

Integrointi yksikkö I:n kanssa. Yksikkö I oli ollut käytössä noin kaksi vuotta ennen yksikkö II:n toiminnan aloittamista, ja epäilimme että resurssien jakaantuminen osin uuden yksikön pyörittämiseen saattaisi aiheuttaa ongelmia. Yksikkö I ylitti kuitenkin kaikki odotukset sopeutumalla tilanteeseen erinomaisesti; järjestelmät tukevat toisiaan hyvin. Aluksi yksikkö I jopa halusi suojella uutta yksikköä ulkopuolisilta tunkeutujilta niin tehokkaasti, että jokainen henkilökunnan ulkopuolisen tahon lähestyminen aiheutti hälytystilan ja okulaarivesivuotoreaktion.

Lepotilarytmi. Ensimmäiset vuorokaudet yksikkö oli suurimman osan ajasta unitilassa, jopa siinä määrin että polttoaineen syötön käynnistäminen tuotti hankaluuksia. Tehdasasetuksiin säädetty lepoaika alkoi kuitenkin lyhentyä melko nopeasti ja päivärytmi säännöllistyi jo varsin varhaisessa vaiheessa siten, että siihen kuului noin 3-5 tunnin päivätauko. Yksikkö osoittautui kuitenkin lämpösensitiiviseksi, joten kesälämpötiloihin siirtymisen jälkeen rytmi muuttui lähinnä mielivaltaiseksi. Yöt kuitenkin levättiin yleensä kohtalaisen hyvin, sillä henkilökunnan välittömässä läheisyydessä pakolliset tankkaukset hoituivat vaivattomasti. Koska pyöritettävänä on kaksi yksikköä, niiden toimintojen synkronointi on teettänyt henkilökunnalla jonkin verran lisätyötä, mutta puolessa vuodessa kokonaisuus on saatu kohtuullisessa määrin vakioitua.

Liikkuvuuden kehittämisohjelma. Yksikkö on parantanut liikkuvuuttaan nopeasti. Kääntymismekanismi aktivoitui noin 3,5 kuukauden iässä ja paria kuukautta myöhemmin yksikkö alkoi liikkua jo huomattavan aktiivisesti pyörien kaikkiin mahdollisiin suuntiin, kaikkien mahdollisten akseleiden ympäri. Puolen vuoden iässä myös istuma-asento on alkanut harjaantua. Yksikön on myös todettu toimivan sujuvasti sekä vedessä että veden alla.

Polttoaineen syöttö. Yksikkö II:n helppokäyttötoimintoihin on kuulunut se, että polttoaineen syöttö onnistuu tarvittaessa myös pullosta, yksikkö I:n alkuvaiheen toimintaperiaatteesta poiketen. Menetelmää käytetään harvoin, mutta se mahdollistaa tarvittaessa tankkausvastaavan tehtävien siirtämisen sijaiselle. Myös polttoaineen laadun suhteen yksikkö on joustava, sekä luomu että teollinen kelpaa. Siis kunhan se on maitoa. Mitä tahansa maitoa, mutta vain maitoa. Liikkuvuuden lisääntymisen myötä polttoaineen kulutus alkoi kasvaa nopeammin kuin halu vastaanottaa kiinteämpiä polttoainetta. Kunnes eräänä päivänä asetukset vain muuttuivat, tankkauslaadut alkoivat monipuolistua ja on sanottava, että samalla aiemmin hyvin vähäpäästöinen yksikkö siirtyi aivan uuteen päästöluokkaan.

Palautetta henkilökunnalta. Henkilökunta on ollut erittäin tyytyväinen uuteen yksikköön ja erityisesti sen hurmausvaihde ja säihkysilmäoptiikka ovat tehneet vaikutuksen. Myönteistä ihmetystä on aiheuttanut yksikön rauhallinen sopeutuminen erilaisiin tilanteisiin ja olosuhteisiin. Erityinen ilon aihe on myös ollut loistava yhteensopivuus yksikkö I:n kanssa. Jäämme odottamaan innolla, mitä toimintojen ja viestintämahdollisuuksia kehittyminen vielä tuovatkaan tullessaan, kun alkukin on ollut näin lupaava; rikastuttava ja rakastuttava!

Kahden lapsen äidiksi

Ensimmäisen ja toisen lapsen saamisessa on se ratkaiseva ero, että ensimmäinen lapsi tekee sinusta äidin, mutta toisen lapsen saadessasi olet jo valmiiksi äiti.

Ensimmäisen lapsen saaminen muuttaa varsinkin naista ihmisenä ratkaisevasti joksikin muuksi kuin mitä hän on aiemmin ollut, myös silloin kun haluaisit ja onnistuisitkin pysymään edelleen sinä tuttuna omana itsenäsi, jollaisena olet oppinut itsesi tuntemaan. Sinä olet ehkä se sama kuin ennenkin, mutta olet myös muuta; erilainen, uusien tunteiden, vastuiden, riemujen ja pelkojen kuorruttama ja kyllästämä, onnellisempi, kipeämpi, herkempi ja sitkeämpi kuin koskaan, oman erillisyytesi iäksi menettänyt ja toivottavasti iloinen siitä.

Minä odotin ensimmäistä lastani rauhallisin mielin, stressaamatta ja hötkyilemättä, mutta siitä huolimatta alitajunta teki valtavasti töitä valmistautuakseni uuteen tulokkaaseen ja uuteen rooliin. Kaikki oli uutta, ennenkokematonta. Oli täysi arvoitus millaista arki tulisi olemaan, millaisia tunteita kokisin, millainen äiti minusta tulisi, mitä periaatteita onnistuisin pitämään ja mistä luopuisin vähin äänin. Tai ehkä rytinällä?

Nyt kun toinen lapseni syntyi viisi kuukautta sitten, minä pohdin taas monenlaisia asioita ja varauduin parhaani mukaan vastaanottamaan uusia, ennenkokemattomia tuntemuksia ja tilanteita, aivan kuten olin ensimmäiselläkin kerralla tehnyt. Mutta siinä oli se ratkaiseva ero, että minä olin jo äiti. Vaikka jokainen raskaus, lapsi ja aikakausi ihmiselämää on omanlaisensa, minä tiesin jo jotain siitä, millaista elämä pienen vauvan kanssa on, millainen äiti minä olen, missä määrin minä olen se sama tai eri kuin ennen äidiksi tuloani ja mitä perheen ja parisuhteen yhteensovittaminen käytännössä on.

Kysymyksiä oli tälläkin kertaa paljon ja moni asia ja oma jaksaminenkin askarrutti, mutta tiesin jo jotain äitinä olemisestä, lapsen rakkaudesta ja perheen syvimmästä olemuksesta. Toisaalta se toi rentoutta ja toisaalta se ehkä loivensi sitä odotuksen hykerryttävää jännitystä, jota ensimmäisen raskauden kuluessa koin. Kun vielä odotuksen loppuaika oli minusta riippumattomista syistä perheellemme melko stressaavaa, ei sellaista syvää odottamisen iloa oikein kokenut, vaikka sinänsä hyvillä mielin ja rakkaudella uutta tulokasta odotinkin.

Onneksi vilpitön kyseenalaistamaton onni ja rakkaus ja äitiyden sydänjuuria myöten ravisteleva tunne kyllä tulee kun sen aika on. Tosin vähän vähemmällä vauhdilla ja kivulla olisi voinut tulla eli melkoisella rytinällä tyttö päätti elämänsä aloittaa, mutta sen jälkeen onkin sitten ollut rauhallinen ja useimmiten perustyytyväinen lapsi.

Ja vaikka toisen lapsen kohdalla ei omaa äitiyttään tarvinnut enää niin kovasti työstää, niin on se eri asia olla yhden tai kahden lapsen äiti. Myös kuopukseni siis teki minusta jotain, jota en ollut aiemmin ollut: kahden lapsen äidin. Ehkä keskiössä ei ole niinkään itse äitiys, vaan perhe ja perheen jäsenenä yhdessä kasvaminen?

Vaikka äidin ja vauvan suhde ei ehkä ole aivan yhtä kahdenvälinen ja kiinteä nyt, kun emme vietä päiviämme kahdestaan, on se monella tapaa rikkaampi, kun tällä kertaa sekä sisko että isä ovat jakaneet arkea täysipainoisesti kanssamme eli myös isällä on ollut mahdollisuus viettää vauvan kanssa runsaasti aikaa. Ja isosiskon touhotukset ja lasten keskinäiset seurusteluhetket tuovat vauvalle varmasti aivan erilaista hauskuutta kuin mitä me aikuiset voimme tarjoilla. Mutta kyllä kaikesta tästä huolimatta minun täytyy välillä saada myssästellä vauvan kanssa ihan kahdestaan: haistella, suukotella, tuijotella, silitellä, paijailla. Parhautta.

Oma opettelunsa on tietysti ollut siinä, kuinka arki kahden pienen lapsen kanssa saadaan rullaamaan ja vastoinkäymisiä, sairasteluja, kiukutteluja, huonoja yöunia ja milloin mitäkin on jo näihin ensimmäisiin kuukausiinkin tietysti mahtunut, mutta kaiken kaikkiaan tämä on sujunut niin hyvin, että kopautan tässä vaiheessa puuta. On onni olla näiden kahden lapsen äiti ja tämän miehen rakastettu.

Olen kiitollinen.

Katotaan miestä

Ei siitä niin mahdottoman kauan ole kun kaikki maailman aikuiset vielä oli "täti". Ei ole enää. Maailmassa on miehiäkin. Tänään miehestä tuli objekti, kun aamupalapöydässä käytiin seuraava keskustelu.

Nti2vee (isälle, kesken syömisen): Minä katon sinua.

Isä: Mitä teet? Ai katot minua? No katotkos sinä äitiä?

Nti2vee: En kato.

Isä: Mikset kato, voisithan sä kattoo sitäkin?

Nti2vee: En kato kun se ei ole mies. Se on vaan äiti. Sekin kattoo sinua. Me katotaan yhdessä sinua.

Isä: Katotte yhdessä?

Nti2vee: Joo, me katotaan äitin kanssa sinua kun sinä olet mies.

Isä (nauraen): No se on kyllä hienoo että sillä silmällä katsotte.

Nti2vee: Joo, omilla silmillä katsotaan (ylpeänä, osoittaen sormilla silmiään)!

Poikien ja tyttöjen vaatteet ja aatteet

Luin tänään Ylein sivuilta kolme lasten vaatteiden väreihin liittyvää artikkelia ja aloin taas vaihteeksi pohtimaan tätä minulle aina yhtä mystistä kysymystä. Asiaan vaikutti myös se, että juuri tänään tyttäreni (1 vee ja 10 kk) ihastui pinkkiin, hopeisin paljetein koristeltuun nallepaitaan.

• Vaatteiden väri vaikuttaa siihen kuinka lapseen suhtaudutaan - valitsetko punaista tytölle ja sinistä pojalle?
• Lastenpsykiatri Janna Rantala: Tyttöjen värit ja poikien värit
• 10-vuotias ruotsalainen kyseenalaisti sukupuolijaottelun – ja vaatejätti vastasi

Olen parin vuoden ajan joutunut luontaisista syistä tutustumaan lastenvaatemaailmaan, ja vaikka tässä kasvuvauhdissa olen päätynyt järkevyyden ja ekologisuuden nimissä suosimaan kierrätystä ja kirppareita, myös kauppojen lastenvaateosastoja on tutkailtu. Kuten tuo yo. artikkelin ruotsalaistyttö, myös minä olen päätynyt ihmettelemään, miksi vaatteet on jaoteltu tyttöjen ja poikien osastoihin?

Tytöille on hempeitä, pinkkejä, punaisia, söpöjä ja iloisen värisiä tyttöjuttuja, pojille sinistä, vihreää, tummempaa ja raisumpaa. Jonkun suht neutraalin vaatekappaleen halutessaan se pitää yleensä hakea poikien osastolta, paitsi joskus ne iloisemman tai vaaleamman sävyiset löytyy tyttöjen puolelta. Ymmärränhän minä sen, että lastenkin pukeutuminen on kulttuurisidonnaista ja tytöille ja pojille halutaan erilaisia juttuja, mutta onko se niin yksioikoista, että jo taaperoiden vaatteet on tarve erotella yöpuvuista ja t-paidoista lähtien? Ja usein ne kierrätysvaatteetkin kaupataan leimattuina, mm. alla pari satunnaista "poikien vatepakettia".

Erottelun selkeys ihmetyttää, mutta toisaalta myös se, kuinka siihen itsekin tuntuu menevän mukaan, vaikka olen kuvitellut omaa linjaani suht sukupuolineutraaliksi. En oikein tiedä missä määrin olen tehnyt aktiivisia valintoja ja missä määrin lapseni vaatekaapin sisältö on kierrätyksen ja lahjojen sanelemaa sattumankauppaa, mutta joka tapauksessa siellä on enemmän tyttömäistä vaatetta ja väritystä kuin ennakkoon olisin osannut kuvitella. Meillä on myös ruskeita, sinisiä, vihreitä ja "poikamaisia" vaatteita eli määrättömän tyttömäiseksi kaapin sisältöä ei voi kutsua, mutta silti.

Ja tässä kohdin on huomautettava, että ne jotka tykkäävät pukea tyttönsä prinsessaksi saavat sen minun puolestani vapaasti tehdä enkä minäkään mekkoja kavahda, mutta itse en tunne tarvetta korostaa lapsen vaatetuksessa sukupuolta määräänsä enempää.

Ja miksikö? Eihän kyse pohjimmiltaan ole väreistä, vaan siitä, että ihan tutkitusti vaaleanpunaiseen tai vaaleansiniseen puetulle vauvalle puhutaan eri tavalla. Tytöille ja pojille on edelleenkin erilaiset käyttäytymisnormit ja usein se mikä on tytöltä sopimatonta käytöstä on poikien kohdalla vain tervettä riehakkuutta. Se joka väittää, ettei millään tavalla anna lapsen sukupuolen vaikuttaa siihen, kuinka hänelle vaikkapa puhuu, niin luultavasti valehtelee, vaikka ihan tietoisesti yrittäisi moista välttää. Ja tämä koskee minukain. Sitä paitsi olen itsekin puhutellut tytöksi tietämääni vauvaa pojaksi tai päinvastoin, kun vaatteet ovat olleet "väärän väriset". Pakko kai tunnustaa, vaikken tahtoisi.

Uskon, että vanhempien vaatevalinnat - tyylistä värimaailmaan - vaikuttavat aina jossain määrin lapseen siinä missä muutkin vanhempien tavat, tottumukset, valinnat ja kasvatusperiaatteet. Minä haluaisin jättää mahdollisimman paljon pelivaraa lapsen omalle persoonalle: jos on tullakseen prinsessa niin sitten tulee, mutta jos tulee roisi rämäpää niin sitten on sellainen. Että olisi omanlaisensa eikä mikään äidin ajatuksen kopio. Totta kai minäkin pohjimmiltaan haluan valintoja (tässäkin asiassa) tehdä ja vaikuttaa, sillä jokin vaihtoehto on minulle toista mieluisampi, mutta yritän hillitä itseni: en halua kasvattaa poikatyttöä, androgyyniä tai prinsessaa, vaan lasta.

Liekö ehtaa biologiaa vai sittenkin opittua, mutta on myönnettävä, että tytöillä tuntuu luonnostaan olevan enemmän intoa pukeutumiseen ja pieneen hienosteluun, mutta silti ei pitäisi liiaksi olettaa. Ainakin tietyssä iässä monet pojat tykkää käsilaukuista ja mekkoleikeistä, tytöt autonkuvista ja sankariasuista. Mutta onhan se oikeasti hauska välillä tyttöillä, söpöillä vaatteilla, valita kiva mekko kyläreissulle ja pistää tukkaan pompuloita peilin edessä, sillä eihän siinäkään mitään pahaa ole - en vain soisi sen olevan tyttöyden koko kuva.

Onneksi ainakin toistaiseksi meidä tytsy rakastaa monenlaisia asioita kuten palloja, autoja, junarataa, tanssimista, palapelejä, piirtämistä, kirjoja, unipupua, tavaroiden järjestelyä, lentokoneita ja dubloila rakentamista. Ja sitä pinkki-hopeista paljettinallepaitaa. Kaikkein ihaninta on juuri se, että lapsi kokeilee kaikkea eikä ymmärrä vielä yhtään, että on mukamas sellaisia kuin tyttöjen ja poikien jutut. Minäkin yritän olla sitä hänelle kertomatta. Pikkuhiljaa se oma persoona pääsee esiin ja koko ajan enemmän näen, millaisista asioista juuri minun lapseni on kiinnostunut. Ja jos sieltä kuoriutuu tyttömäinen tyttö, hillitty harkitsija tai hilpeä huithapeli, niin se on sitten tosi jees.

Se on siis tosi jees, kunhan se ei ole liiaksi minun toiveideni tai täyttämäni vaatekaapin ohjaamaa.

Paljettipaita ja autoleikit toimii onneksi saumattomasti yhteen.

 

PS. Taustaksi vielä sen verran, että sukupuoleen perustuvat oletukset on aina olleet minulle vaikeita sulattaa. En ole vieläkään toipunut siitä järkytyksestä, että ala-asteella en voinutkaan harrastaa poikien joukkueessa jalkapalloa, kun olin tyttö - siitä huolimatta että välitunnilla niin tein. Liikuntatunnillakin piti hyppiä tamburiinin tahdissa ja ojennella nilkkoja sillä välin kun pojat pelasi jotain kivaa. En koskaan tajunnut, miksi ihmeessä tyttöjen ja poikien piti lähtökohtaisesti tehdä erilaisia juttuja - enkä tajua vieläkään. Tytöt ja pojat, naiset ja miehet, äidit ja isät saa olla ja onkin erilaisia, mutta romukoppaan muotit ja oletukset ja katse yksilöllisiin ominaisuuksiin! Nimimerkillä: yläasteella ainoana tyttönä puukäsitöissä.

Kun äitiiii on tärkein eikä siltikään enää riitä

Laitoin juuri lapseni päiväkotiin isänsä matkassa ja jälkeen jäi kaikumaan itku: ”Äitiiiii, äitiii!” Tätä oli edeltänyt tavallista hankalampi aamunavaus selittämättömän itkukohtauksen myötä ja meidän aikuisten aamukahvikeskustelu siitä, miksi nyt on ollut tavallista takkuisempia päiviä ja miksi jo jonkin aikaa on ollut taas selkeä äiti-kausi; äidin perään kaivataan ja itketään tavallista enemmän.

Syitä löytyi kyllä: edellisen lukuvuoden vuorotteluvapaan jälkeen isä on taas päivät kiinni töissä, äitikin (eli allekirjoittanut) on tuoreeltaan aloittanut osa-aikaisen työrupeaman parina päivänä viikossa, lapsi on opetellut uutta päiväkotielämää nuo samat pari päivää viikossa, viime viikolla meillä podettiin nuhaa ja jälkiniiskuja on vieläkin hiukan ja lisäksi takana on ekat tutittomat yöt, jotka hyvästä sujumisestaan huolimatta ovat lyhentäneet parina aamuna unia tavallista lyhyemmiksi, joten väsy voi vaivata.

Kaiken tämän lisäksi neuvolatätikin meni jokunen viikko takaperin piikittämään lasta ja sitä tarinaa lapsi sitten kertoi aina uudestaan viikon tai pari, ja kun tämä oli yhä tuoreessa muistissa, oli vuorossa toissapäivänä lääkärintarkastus samassa paikassa. Tyttö kyllä meni reippaasti vastaanotolle, vaikka tiesi että siellä ”tutkitaan” ja oli jopa hiukan innoissaan, kun Pupu Tupunakin oli käynyt samassa paikassa ja sillä tuntui olleen ihan mukavaa. Vaan annas olla kun lääkäri tuli lähietäisyydelle, niin loppuaika menikin sitten itkien ja väkisin pidellen, että korvat ja muut saatiin katsottua. Kun eihän noista tädeistä koskaan tiedä, jos ne vaikka pistää… Typy yritti kyllä aina esittää reipasta ja itkun keskeltä kuului: ”Noniin, auto. Noniin.” Että olihan tämä jo tässä, olihan? Noniin, valmista?

Eli kaikenlaista uutta asiaa ja vähän mieliharmiakin tässä on ollut, mutta toisaalta päiväkotiin totuttelut on menneet yllättävänkin hyvin ja lapsi on selvästi iloinnut kavereista ja tekemisestä, tutista luopuminen on käynyt tosi pienillä protesti-itkuilla, nuhasta selvittiin suht vähällä ja muutenkin kokonaisuus on tuntunut ihan hyvältä ja hallitulta. Mutta sitten tulee Näitä Päiviä ja kun niitä tulee useampi peräkkäin, sitä alkaa miettiä että mikä lasta vaivaa? Ei kukaan meistä ole aina parhaassa terässä, muttei lapsi toisaalta ilman syytäkään kiukuttele ja itke, jokin juttu siellä taustalla aina on.

Ja nyt päästään tuohon otsikon paradoksiin, joka tässä on taas tullut itselleni ilmeiseksi: kun pienestä lapsesta tuntuu vaikealta tai epävarmalta, elämän ensimmäinen kiintymyskohde eli äiti (se ensimmäinen opittu liike, rytmi, ääni, tuoksu, maku, syli, kaikki) nousee arvoon arvaamattomaan. Äiti, äiti, äiti, äiti! Ja toisaalta samaan aikaan on selvästi nähtävissä, että puolitoistavuotiaalle äiti ei vaan enää riitä: äitiä-lapsi-päivät kaksin kotona eivät enää täytä lapsen maailmaa ja tekemisen tarvetta samalla tavoin kuin ennen.

Yhteiset päivät kotona ovat yhä mukavia ja tärkeitä meille molemmille, ja vaikka isän kanssa vietetty aika on työn takia vähentynyt, on myös se siitä huolimatta ja juuri sen takia aivan omassa arvossaan. Lapsi on myös monella tapaa hauskassa iässä ja yhteiset tekemisen mahdollisuudet lisääntyvät koko ajan. Mutta kun näkee millaisia virikkeitä, ideoita, tunnekokemuksia ja oppimisoivalluksia lapsi saa muiden lasten kanssa touhuamisesta, tietää että yksi vaihe elämässä on ohi. Se kaiken tulevan perustana oleva kuuluisa ”ensimmäinen vuosi” ja vähän ylikin on hoidettu niin hyvin kuin on voitu. Äiti ei vaan voi enää olla kaikki kaikessa vaikka yrittäisi, ei saakaan olla.

Ja silti samaan aikaan lapsi tarttuu minuun, äitiin, taas uudestaan tiukemmin. Vielä kesän leppoisammassa tahdissa isä oli aivan yhtä hyvä lohtu ja turva, mutta viime viikkoina se on taas ollut äiti. Äiti, äiti, äiti, äiti. Äitiiiii! Olla samaan aikaan maailman tärkein ja tietää, ettei enää voi olla kaikki. Siinäpä sitä on taas uuden oppimista äitinä olemisesta.